Projekti alkoi jo viime syksynä, kun yhdessä tuumin tehtiin päätös lähteä porukalla viemään Harharetken ilosanomaa maailman muillekin turuille. Pienen googlettelun jälkeen kisaksi valikoitui Sveitsissä juostava Eiger Ultra Trail, joka vakuutti retkeläiset heti kättelyssä uskomattomilla maisemillaan. Mutta ei sen enempää taustoja vaan leikataan suoraan kisa-aamuun, jotta tarinasta ei tule liian pitkä.
Kello pärähti aamulla, kisajännityksen pilaamien yöunien jälkeen, soimaan jo kello 3.30. Pikaisten aamusuihkujen ja rasvausoperaatioiden jälkeen pakattiin miehet ja tavarat autoon ja suunnattiin kohti Grindelwaldia, jossa järjestäjä tarjosi aamiaista. Aamisen jälkeen koitettiin ottaa yhteiskuvia e51 lähtijöistä, mutta homma meni enemmän alapäävitsein heittelyksi. Muutenkin reissussa kisajännitystä purettiin sellaiseen huumorin alalajiin, jota ei sovi julkiseen mediaan kirjoittaa. Mutta sitten itse kisaspekulaatioon.
Kello 6.45 ammuttiin e51 -kisan lähtölaukaus ja Markus, Ville, Juha ja Mikko "ampaisivat" matkaan odottavin tunnelmin. Jo ennen lähtöä sovittiin, että heti ensimmäiseen mäkeen ei vielä tunkata rajoitinta vasten, vaan lähdetään hommaa rakentamaan nousujohteisesti. Jo noin kolmen kilometrin etenemisen jälkeen Mikko ilmoitti, että hänen on hiukan himmattava vauhtia, jotta homma ei mene happamaksi. Muuten ensimmäiseen huoltoon, joka oli noin seitsemän kilometrin kohdalla, edettiin tasaisesti jonossa, jota Ville junan lailla veti eteenpäin. Samaan aikaan laakson pohjalla Viljami matkusti junalla kohti e35 kisan lähtöaluetta Burglauenenia, joka sijaitsee pienen matkan päässä Grindelwaldista.
Ensimmäisen huoltopisteen jälkeen Harharetken pääjoukko hajosi ja Juha ja Ville pääsivät karkaamaan pieneen irtiottoon. Huollon jälkeen seurasi noin kahdeksan kilometrin "helpompi" osuus, jolla edettiin helppoja polkuja ja niittyjä pitkin, kohti Firstin huoltopistettä ja Cliffwalkia. Cliffwalk oli ehdottamasti hienoimpia osuuksia ja aiheutti Mikolle, joka ei ole korkeiden paikkojen ystävä, kylmiä väreitä. Samaan aikaan Viljami oli päässyt matkaan omalle matkaalleen ja eteni "kovaa" vauhtia kohti Wengenin kylää, joka on tuttu alppihiihdon maailman cupista.
Firstin jälkeen edettiin kristallin kirkkaiden vuoristojärvien välistä ja puhkaistiin lumiraja, joka tarkoitti välittömästi märkiä kenkiä. Lumiraja toi tulleessaan myös pilvet ja pitkä pätkä edettiin vaikeilla rinteillä kunnon sumussa. Sumun hälvennyttyä päästiin vanhaan navettaan huoltopisteelle nauttimaan paikallisesta juustosta ja kuivalihasta sekä muista herkuista. Huoltopisteen jälkeen horisontissa, joka oli aika paljon pään yläpuolella, siinsi Faulhornin majatalo, joka sijaitsee 2680m merenpinnan yläpuolella. Tästä alkoi raastava nousu, kohti huippua... Saman aikaisesti Viljami oli jo tunkannut ylös Wengenin kylän ohi ja pääsi ihastelemaan Eigerin kuuluisaa pohjoisseinää.
Matka huipulle sumputti paikka paikoin niin pahasti, että homma meni ihan seisoskeluksi ja lumiset rinteet eivät mahdollistaneet ohittamista. Noin 650 verttimetrin nousu huipulle otti noin tunnin ja huipulta avautui sellaiset maisemat, jotka varmasti tallentuivat kaikkien verkkokalvoille. Myös Mikon vaikeuksien värittämä matka tuli päätökseensä Faulhornilla. Järjestäjän edustaja ohjasi Mikon sivuun ja ilmoitti, että Mikko on aikataulusta sen verran jäljessä että hän ei pysty enää saavuttamaan seuraavaa checkpointtia. Mikko luovutti numerolappunsa järjestäjälle ja siirtyi englantia puhumattoman turkkilaismiehen kanssa Faulhornin majatalon terassille nauttimaan maisemista ja oluesta.
Huipulta laskeudettiin lumisia ja lampaiden valtaamia polkuja pitkin alaspäin. Samassa tehtiin havainto siitä, että esimerkiksi hollantilaiset eivät ole kovinkaan hyviä etemään kunnon loskassa. Alamäkipainotteinen matka eteni joutuisasti ja porukkaa tuli paikka paikoin selkä edellä vastaan. Tällä osuudella pääjoukko repi lisää eroa jahtaavaan yhden miehen ryhmään. Suurimmat vaikeudet alkoivat, kun alamäki jyrkkeni ja reidet, polvet, nilkat ja lonkat alkoivat kirkumaan hoosiannaa. Kaikki matkalla olleet allekirjoittavat seuraavat sanat: On se alamäki, v***u, syvältä! Mutta kaikki loppuu aikanaan ja laakson pohja tuli vastaan, huollon jälkeen aloitettiin raastava asfalttimarssi kohti maaliviivaa. Samalla Viljami kävi jo haistelemassa kisakeskuksen tunnelmaa siinä uskossa, että tämähän oli tässä, mutta kuinkas sitten kävikään ja reitti kääntyi takaisin kohti vuoria.
Viimeiset kilometrit olivat silkkaa "nautintoa" ja matka taittui reippaasti. Maaliviiva häämötti jo silmissä, mutta kisäjärjestäjä oli järjestänyt kisailijoille vielä viimeisen yllätyksen. Kisan jyrkin nousu oli laitettu viimeiselle kilometrille ja tämä mäki tuotti Villelle merkittäviä vaikeuksia ja seuran triatleettilupaus joutui pysähtymään mäkeen nojailemaan sauvoihinsa ja vetämään henkeä. Pian pääryhmän maaliviivan ylityksen jälkeen Markus ja Viljami kohtasivat risteyksessä, jossa e51 ja e35 reitit yhtyivät ja viimeiseen mäkeen päästiin iskemään rintarinnan. Viimeisen mäen jälkeen päästiin nauttimaan sellaisesta urheilujuhlasta, jota ei Suomessa olla vielä koettu. Aitojen yli roikkui tulevaisuuden juoksioiden käsiä huutan ylävitosia ja lehmänkellot kolisivat, tässä kohtaa kaikki kivut ja vaivat unohtuivat ja oli uskomattoman hienoa paistatella ihmisten suosionosoituksissa. Tämä retki tullaan varmasti muistamaan pitkään.
Aika näyttää mihin lähdetään ensi kesänä!
